Niin, puhelin oli alkujaan vain soittamista varten. Nyt se tuntuu tulevan vasta listan viimeisenä, kaiken muun hiplaamisen ja somettamisen jälkeen.
Mitä jos edes osa siitä somessa ja netissä kulutetusta ajasta vaihdettaisiin siihen, että oikeasti soitettaisiin ystäville ja kysyttäisiin oikeasti, oikeita kuulumisia? Eikä vain pelkkiä peukutuksia tai kliseisiä lauseita ohikiitäviin kuviin tai näennäisiin tilapäivityksiin.
Kurkkaa maikkarin linkkiin.
”Ole onnellinen siellä missä olet, sillä kerran sieltä lähdettyäsi kaipaat sinne takaisin.”
Pari merellistä kuvaani Azoreilta. Joulunalusajan lämpöaalto tulossa näistä maisemista.
Muistojeni siivin palaan nyt lapsuuteni kyläkouluun. Joulu oli lähestymässä, nipin napin seitsemän vuotiaana ekaluokkalaisena uskoni Joulupukkiin oli jo horjunut, sillä arvelin Joulupukin olevan jollakin tapaa yhteistyössä vanhempieni kanssa. Eikä ne harmaat filttitossutkaan voineet olla sattumaa.
Se oli aluksi aivan tavallinen koulupäivä. Kunnes opettaja tuli luokkaan ilmoittaen: ”Nyt kirjoitetaan Joulupukille.” Hyväuskoisten ekaluokkalaisten kesken heräsi sittenkin usko oikeasta, punanuttuisesta Joulupukista. Täytyisihän sen olla totta, ei kai opettaja muuten tällaista vakuuttelisi ja käskisi Joulupukille kirjoittamaan. Ja varmasti koululta menisi kirjeet perille ihan Korvatunturille asti.
Opettaja muistutti siitäkin, että lahjoja piti toivoa myös kaikille muillekin perheenjäsenille. Niinpä me pienet, sinisilmäiset ekaluokkalaiset kirjoitimme vilpittömästi paperille omat ja perheidemme tarpeet, toiveet ja haaveet. Asioita, joista kerrotaan vain Joulupukille. Oma nimi piti ehdottomasti myös laittaa kirjeeseen. Tottakai, eihän Joulupukki muuten tietäisi tuoda lahjoja oikeaan paikkaan.
Kului parisen viikkoa. Joulu oli jo kihelmöivän lähellä, piti olla kiltisti, vielä pari päivää kouluakin. Silloin katastrofaalinen totuus alkoi paljastua. Opettaja liimaili omassa pulpetissaan kirjeitämme eka- ja tokaluokkalaisten joululehteen. Voi liimapullo, siis opettaja olikin itse lukenut tirkistelynhalussaan kirjeemme, Joulupukki ei ollut koskaan saanutkaan pikku kirjeitämme, mitään toivomiamme lahjoja ei olisi koskaan tulossakaan! Lisäksi ymmärsimme sillä hetkellä senkin karmaisevan tosiasian, joululehti olisi kuusijuhlassa liitutaulun kulmassa kaikkien luettavissa. Vielä pahempaa, tuntui todella häpeälliseltä kun koko kylä lukisi kirjeitämme.
Joulupukin kirjesalaisuudesta ei ollut enää ripettäkään jäljellä. Niinpä myöhemmin kevätlukukaudella koin enemmän kuin oikeutetuksi, että kävin salaa tilaisuuden tultua varastohuoneessa repäisemässä kirjeeni pois joululehdestä.
Muutamana jouluna edelleen tämän jälkeenkin salaperäinen filttutossumies kävi kopistelemassa oven takana lahjapussin kanssa. Se riitti.
Mukavaa joulunodotusta kaikille!
Räntäsade, voiko edes olla sopivampaa keliä tutkia kameran muistikortin sisältöä.
Syyskuun viimeisinä päivinä löysin ulkorakennuksesta neitoperhosen, joka oli epätoivoisesti yrittänyt päästä ikkunalasin läpi takaisin vapauteen. Eväät olivat loppuneet, ja ilmeisesti siinä kohtaa oli paikalle saapunut hämähäkki tarkistamaan reviirinsä ansalangat. Siipien ympärille oli takertunut seittiä, hämähäkin valmistuessa syömään saaliinsa.
Vein perhosen varovasti ulos aurinkoon ja asetin sen juuri pesemieni perunoiden päälle virkistymään. Irrotin sen siivistä seittiä ja roskia. Perhonen takertui kiinni perunaan viimeisillä voimillaan.
Olisinko tehnyt saman hämähäkille tai jollekin muulle ilkeän ja ikävän näköiselle ötökälle, joka olisi ollut vastaavassa paikassa ravintoketjussa ylempänä olevan kynsissä? Olisinko vienyt sen tarkasti ulos kädessäni vai liiskannut kengälläni? Paljonko asiaan vaikutti perhosen kauniit siivet, tai tietoisuuteni perhosen päässeen sisälle rakennukseen koska olin itse käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin.
Hain omenan puusta ja raavin hedelmään mehuisan kohdan. Nostin perhosen omenalohkolle ja asetin ne lämpimälle seinustalle. Vähitellen perhonen kokeili availla siipiään, jotka avautuivat vain osittain. Neitoperhosen alimmat silmäkuviot pysyivät visusti piilossa vasemmassa siivessä. Ehdin jo huolestua oliko ankara räpisteleminen irrottanut siipeä.
Tunnin elpymisen jälkeen neitoperhonen räväytti siipensä täyteen loistoonsa, teho-osastoni oli onnistunut tehtävässään! Perhonen ei kuitenkaan yrittänytkään vielä lentoon vaan piti kiinni omenastaan. Siirsin perhosen suojaan puutarhatuolin alle, ettei iltapalaa etsivä lintu olisi seuraava vihollinen. Jätin perhosen rauhassa toipumaan.
Miksi pelastaa yksi perhonen syksyn viimeisinä päivinä kun talvesta selviytyminenkään ei ole varmaa tälle luontokappaleelle? Kuka päättää, ja mihin tällainen ajattelu johtaisikaan muissa asiayhteyksissä.
Ainakin toivon tämän neitoperhosen lennelleen pitkälle syksyyn, ehkä nyt se talvehtii jossakin piilopaikassaan onnellisen tietämättömänä räntäsateesta. Ehkä ensi huhtikuussa tämä perhoskaunokainen virkoaa talvihorroksestaan ja ruokailee pajunkukissa.
…että miehen suihkumoottoriin asennettaisiin huollossa pappatunturin äänet? Sitähän minäkin, se ei käy.
Pikasuutarilla käydessäni varmistin myös uusien korkolappujeni kopisevan.
…juuri kun rasvasit polkupyöräsi, päätätkin lähteä hiekkatielle…
Se oli kaunis syyskuinen päivä. Auringon paisteesta nauttivat myös ne miljoonat pienet vihreät kirvat, jotka vaanivat ulos kuivumaan viemiäni pyykkejäni. Voi sitä liinavaatteisiin tarttuneiden kirvojen määrää!
Silloin se hupikohtaus iski. Kiskaisin tuplaleveän lakanan ylitseni ja lähdin viilettämään ympäri pihaa. Tanssin kuin kummitustähtien kanssa heilutellen käsiäni lakanan alla. Jokaisella askeleella tuntui yhä mukavammalta, silläkin uhalla että naapureissa jo kenties etsittiin kamferitippoja. Enhän minä sille mitään voinut jos he uskoivat kummituksiin, minä vain tuuletin lakanaa.
Mieleeni tuli kaikkea hauskaa. Samalla pihalla olin joskus halunnut tulla taitoluistelijaksi esittäen vapaasti ohjelmaani. Kuinka joskus olinkaan matkinut malminetsintälentokoneen matalalentoa. Laulanut ääneni käheäksi. Keinunut oksennuspisteeseen saakka.
Jatkoin juoksemista pyörähdellen, nauroin sydämeni kyllyydestä yhdessä haamujeni kanssa. Ei mitään virolaista kotkomotkotusta, vaikka lakana olikin Ratian mallistosta, ei voi tietää, hyvä lakana.
Lopuksi viikkasin pyykkini tyytyväisenä niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin onnellinen!
Ps. Kuvan lakanat ja kummitukset liittyvät ehdottomasti tapahtumiin.
Herkut, hitit, hotit! Muotia, löytöjä!
Kattila muhii liedelläni herkullisten lisukkeiden kanssa!
Tule kurkkimaan lisää, tulossa monenlaista sisältöä…
V I L L A D O R I S 